Ensiksi koneen avattuani ja irssiin kirjauduttuani iski epäusko, kun näin muutaman rivin backlogia yhdeltä kanavalta. Mitä hittoa on tapahtunut? Salamannopeasti tv päälle, ensimmäinen ylimääräinen uutislähetys loppui juuri, lisää backlogia ja kuvio alkoi hiukan selkeytyä. Parilla vakifoorumillanikin jo puhuttiin aiheesta.
Ei taas, ei. Kaikki vaikutti niin hämmentävän samanlaiselta kuin viimeksi. Ei se edes järkyttänyt, ainoa tunne oli suru siitä, kuinka paha olo jollakin pitää olla, ja samalla suru kuolleiden, loukkaantuneiden ja heidän läheistensä puolesta.
Kaikki tämänhetkiset tunteeni kumpuavat enimmäkseen siitä, kuinka huonosti ihmiset maassamme voivat. On turha etsiä syitä yksinomaan internetistä, musiikista, elokuvista, peleistä, kun samalla määrärahoja leikataan ja koulukiusaamista vähätellään opettajien toimesta.
Minäkin olen joskus, vuosia sitten, ollut niin täynnä vihaa, että olisin halunnut käyttää väkivaltaa. Musiikkimakuni oli suomirokkia ja elokuvasuosikkejani piirretyt ja romanttiset komediat.
En sano, etteikö se olisi itsekästä. En väitä, etteikö media voisi vaikuttaa, ja varmasti on jonkin verran vaikuttanut, mutta syitä voisi silti yrittää etsiä muualtakin. En pidä yhtään siitä ajatuksesta, mihin tämä yhteiskunta on siirtynyt ja siirtymässä. Liikaa henkistä pahoinvointia, liikaa yksinäisiä lapsia, aikuisia ja vanhuksia.
Kaikkein surullisinta kuitenkin on, että tällaisen joukkotuhon aikaan helistään näistä asioista ja muutaman viikon kuluttua ne unohdetaan. Koska asialle oikeasti tehdään jotakin? Monessako koulussa vielä avataan tuli? Kuinka monta raiskausta tai puukotusta vielä tarvitaan, ennen kuin ymmärretään katsoa lööppien elinkaaria pidemmälle?
Lopuksi sitaatti Brian Warnerilta, alias Marilyn Mansonilta, jolta Michael Moore kysyy Bowling for Columbinessa, mitä hän sanoisi Columbinen tappajille (sekä muulle yhteisölle), jos he olisivat paikalla. Mansonin vastaus: "I wouldn't say a single word to them, I would listen to what they have to say and that's what no one did."
Ei taas, ei. Kaikki vaikutti niin hämmentävän samanlaiselta kuin viimeksi. Ei se edes järkyttänyt, ainoa tunne oli suru siitä, kuinka paha olo jollakin pitää olla, ja samalla suru kuolleiden, loukkaantuneiden ja heidän läheistensä puolesta.
Kaikki tämänhetkiset tunteeni kumpuavat enimmäkseen siitä, kuinka huonosti ihmiset maassamme voivat. On turha etsiä syitä yksinomaan internetistä, musiikista, elokuvista, peleistä, kun samalla määrärahoja leikataan ja koulukiusaamista vähätellään opettajien toimesta.
Minäkin olen joskus, vuosia sitten, ollut niin täynnä vihaa, että olisin halunnut käyttää väkivaltaa. Musiikkimakuni oli suomirokkia ja elokuvasuosikkejani piirretyt ja romanttiset komediat.
En sano, etteikö se olisi itsekästä. En väitä, etteikö media voisi vaikuttaa, ja varmasti on jonkin verran vaikuttanut, mutta syitä voisi silti yrittää etsiä muualtakin. En pidä yhtään siitä ajatuksesta, mihin tämä yhteiskunta on siirtynyt ja siirtymässä. Liikaa henkistä pahoinvointia, liikaa yksinäisiä lapsia, aikuisia ja vanhuksia.
Kaikkein surullisinta kuitenkin on, että tällaisen joukkotuhon aikaan helistään näistä asioista ja muutaman viikon kuluttua ne unohdetaan. Koska asialle oikeasti tehdään jotakin? Monessako koulussa vielä avataan tuli? Kuinka monta raiskausta tai puukotusta vielä tarvitaan, ennen kuin ymmärretään katsoa lööppien elinkaaria pidemmälle?
Lopuksi sitaatti Brian Warnerilta, alias Marilyn Mansonilta, jolta Michael Moore kysyy Bowling for Columbinessa, mitä hän sanoisi Columbinen tappajille (sekä muulle yhteisölle), jos he olisivat paikalla. Mansonin vastaus: "I wouldn't say a single word to them, I would listen to what they have to say and that's what no one did."
